Sienestys on aina ollut yksi intohimoistani. Muista miten lapsuudessa kävin äitini, mamin ja siskon kanssa sienestämässä syksyisin lähes joka lauantai, jonka vietimme mökillä. Meillä oli aina sama reitti, jonka kuljimme läpi ja tutkimme hyväksi havaitut sienipaikat. Reitti taidettiin kulkea läpi noin tunnissa ja sienisaalis oli harvoin mikään kovin runsas. Sienten etsiminen ja löytäminen oli aina suurempi ilo, kun niiden poimiminen. Joskus sieniä saatiin sen verran, että siitä tehtiin kastike, mutta välillä saalis jäi niin vähäiseksi, ettei niistä juuri saanut muuta kuin pienen annoksen paljaltaan syötynä. Todella harvoin saimme niin paljoa, että jotain olisi saatu vielä pakkaseenkin.

Tänään olin itsekseni sienestämässä. Olen vähitellen oppinut löytämään näistä maastoistakin sienipaikkoja, mutta vieläkin kierrän mielellään tutun reitin ja kerään sen varrelta löytämäni sienet. En haikaile juurikaan uusista sienipaikoista, vaan nämä riittävät minulle. Sienimaastot ovat täällä huomattavasti paremmat ja vähäkansoitetummat kuin lapsuudessani. Tänään kiersin puolentoista tunnin lenkin ja sain yhden kaupan hedelmäosastolla käytettävän muovipussillisen suppilovahveroita. Sienten perkaamisessa ja paistamisessa meni myös noin puolitoista tuntia. Sain yhden annoksen huomiseksi käytettäväksi ja kaksi reilua annosta pakkaseen talven varalle.

Lapsena muistan keränneeni useampia sieniä. Paistinpannulle löysi tiensä kanttarellien ja suppilovahveroiden lisäksi niin mustavahakkaat, kehnäsienet, orakkaat, punikkitatit, kangastatit, voitatit ja jotkin valkoiset pallomaiset sienet. Mikä niiden nimi sitten mahtoikin olla. Ryöpättävistä sienistä keräsimme ainakin joitakin haperoita ja kangassieniä. Tällä hetkellä en kerää oikeastaan muita kuin kanttarellejä, herkkusieniä (joita tänä vuonna en juuri löytänyt) ja suppilovahveroita. Jotenkin olen tullut niin araksi, että en sitten kuitenkaan uskalla niitä enää käyttää. En oikeastaan tiedä mikä siinä on. Tunnen kyllä vieläkin ihan varmasti esim. kehnäsienen, mutta vaikka joskus sellaisen sattuisinkin poimimaan, päädyn usein heittämään ne kuitenkin menemään. Ryöpättäviä sieniä en ole poiminut enää ollenkaan, ja sitten jouluna sadattelen itseäni, kun ostan kalliita suolasieniä sienisalaattia varten. Mikähän minuun on tässä suhteessa tullut.

Sienisaaliit eivät vieläkään ole kovin suuria. Enkä ole varmaan koskaan löytänyt yhden reissun aikana yli viittä litraa sieniä. Tuntemattomia ovat siten joidenkin mainitsemat tilanteet, että sieniä löytyy yhdestä paikasta niin paljon, kuin niitä vain jaksaa kerätä ja ainakin ämpärillinen. Kanttarellejä löytyi tänä vuonna poikkeuksellisen paljon. Sain pakkaseen asti muutaman annoksen pelkkiä kanttarellejä. Pääasiallisesti kerään kuitenkin suppiloita. Tämä ehkä myös siitä syystä, että hirvikärpäset vähentävät sienestyksen nautintoa ja vasta näin yöpakkasten jälkeen hirvikärpästen harvennettua, viitsin ja pystyn metsässä kiertelemään vähän kauemmin.

Vielä viime vuonna meillä ei ollut pakastinta, joten keräämäni sienet vein vanhempieni tai siskoni pakkaseen ja he ovat saaneet niitä tarpeen mukaan käyttää. Itse en ole niitä juurikaan talvella käyttänyt. Nyt meillä on kuitenkin oma pakastin, joten ensi talvena voin välillä niitä itsekin käyttää. Edellisvuonna lanseerasin uuden tapaninpäivä perinteen. Kutsuin siskoni perheen ja vanhempani luoksemme syömään suppilovahverokeittoa. Valitettavan flunssan takia vain vanhempani lopulta pääsivät maistamaan meidän sienisoppaa, mutta toivottavasti tänä vuonna tilanne on parempi ja keittoa pääsee maistelemaan vähän useampi. Tätä tapaninpäivän ruokailua varten on siis hyvä saada vähän sieniä pakkaseen, jotta keitossa on tänäkin vuonna runsaasti sieniä.

Tämän päivän saaliista riittänee sieniä kolmeen kokkauskertaan. Yksi jo huomenna ja kaksi pakkaseen odottamaan myöhempää käyttöä.